tiistai 27. toukokuuta 2014

Jee, kesä!







Ajattelin, että tekemällä Ensille oman blogin, voisin vähentää kuvasaastetta ja koira-aiheisia päivityksiä Facebookin puolella. Taisin olla väärässä.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Jälkileirillä

Olimme Ensin kanssa jälkileirillä perjantaista lauantaihin, jossa pääsimme treenaamaan peltojälkeä muiden aloittelijoiden kanssa. Leiri olisi jatkunut ihan sunnuntaillekin asti, mutta ajattelin jo etukäteen, että ei varmaan Ensin kanssa jakseta kahta päivää täyttä asiaa. Arvaus meni ihan nappiin, koska heräsin juuri 13 tunnin unilta.

Sää ei myöskään ollut erityisen armollinen nuorelle ruotsinlapinkoiralle, sillä lämpötila heilui koko päivän 25 yläpuolella. Minäkin onnistuin kärventämään itseni oikein nätisti auringossa, käsivarret ja jalat hehkuvat aivan punaisina.

Jälkitreenaus aloitettiin siis pellolla, jonne tein 30-40 askeleen jälkiä. Joka askeleelle tiputettiin nami, jotta koira yhdistäisi palkkauksen ja rikotun maan. Ensi ei kuitenkaan nameistä niin välittänyt, vaikka kokeiltiin ihan lihapullanpalasia, tosin helteellä saattoi olla osuutensa. Töitä se kuitenkin teki nenä tuhisten, keskittyneesti häntä alhaalla. Muutenkin koko homma meni kuten koiran kanssa yleensäkin: koira kyllä tietää mitä tekee, mutta minä tulen perässä pölhönä ja koitan kaikin keinoin sotkea koiran kuviot.

Eihän tässä auta kuin lähteä reenaamaan lisää!


Vielä otos torstaiselta uintireissulta:



Ensi jopa suostui uimaan tuolla reissulla!

Ensi

Vähän reilu vuosi sitten hehkutin pienistä ruotsinlapinkoiranpennuista, jotka olivat Ruotsissa syntyneet. Muutama viikko sitten pentueella oli ensimmäiset synttärit ja yksi niistä juhli meillä. Tuo enää-ei-niin pieni otus on nimeltään Ensi ja ehkä maailman paras koira.




Heinäkuussa haimme Ensin Ruotsinmaalta ja rankan matkan jälkeen pieni karvapallo oli vihdoinkin meillä! Älkää toki kuvitelko, että pentuaika olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista ja ihanaa joka sekunti, mutta tietenkään mitään en vaihtaisi pois. Minua varoitettiin myös "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta", mutta onneksi vaihe oli ohimenevä.




Ensi on ensimmäisen elinvuotensa aikana osoittanut olevansa sellainen koira, millaista olen odottanut. Minä en siis halunnut kuuliaista pikku puudelia, vaan reippaan, iloisen ja sopivasti itsepäisen koiran.




En usko, että helppoa koiraa olisikaan, mutta Ensi on ollut tähän asti melko helppo. Tosin, jouduin pitkään aamuisin väistelemään pissilätäköitä, mutta sekin vaihe on jo historiaa.




Miten mä voisin tätä karvakorvaa enempää kehua? Se on, ja tulee olemaan, mun uskollinen ystävä, niin myötä- kuin vastamäissä.




Ei muuta kuin murkkuikää odottelemaan!

Pieniä tassuja

Tämän tekstin kirjoitin RLRR-LRLL -blogissani 12.05.2013:

04.05.2013 Ruotsissa syntyi neljä pikkuruista pentua, kaksi urosta ja kaksi narttua. Äitini oli ollut jo yhteydessä kyseiseen kenneliin ruotsiksi ja minä tiedustelin suomalaisilta kasvattajilta apuja. Perjantaina uskaltauduin vihdoinkin itse soittamaan Ruotsiin ja kasvattaja puhui onneksi suomea. Hän sanoi minulle: "Tästä on yksi narttupentu varattuna sinulle, jos vain haluat." Ja minähän vastasin: "Minä haluan."

Olo on niin hyvä ja pelkkä ajatus omasta koirasta tekee ihan onnesta soikeaksi. Mutta olen minä tätä tarkkaan harkinnut, kai. Tottakai olen aina tiennyt, että tahdon oman koiran kun muutan pois kotoa. Jekun kuoleman jälkeen puolitoista vuotta sitten ajatus omasta koirasta tuntui sekä kivalta, että kauhealta. Eihän se koira tule olemaan Jekku! Silloin päätinkin, että japaninpystykorvaa en halua ainakaan seuraavaksi koiraksi. En tahdo odottaa siltä jekkumaisuutta ja ajattelin että erirotuinen koira olisi oikein hyvä.

Kun keväällä aloin tokenemaan pahimmasta surusta, alkoi rotujen etsiskely. Ensisijaiset edellytykset oli, että koiran on näytettävä koiralta, se ei saisi olla mikään ihan pikkuinen ja sen pitäisi olla myös perhekoira, vaikkakin tahdon, että sen kanssa voi harrastaa. Kaikenlaiset täyspäiväiset työ- ja metsästyskoirat jäivät tottakai listalta pois, kuten myös kaikki koiramaailman ylijalostetut kummajaiset. Heinä tykkää todella paljon akitoista, mutta vaativuudeltaan se voi olla ensimmäiseksi omaksi koiraksi liian hankala ja ei oikein sovi meille vielä tässä elämäntilanteessa. Rakastan noutajia ja niiden luonnetta, mutta en rakasta hajonnutta sohvaa ja kolmen tunnin juoksulenkkejä päivittäin. Kävin rotuja läpi ihan älyttömästi ja Haminan koiranäyttelyssä haastattelin ties kuinka montaa erirotuisten koirien omistajia. Kesän partioleirillä oli metsästyskoiria esittäytymässä omistajineen ja juttelin pitkään shiban omistajan kanssa. Rotu oli oikein mielenkiintoinen, mutta totesin, että sellaisen aika ei ole vielä, ehkäpä joskus tulevaisuudessa. Ajattelin jo, että ei minulle tule koskaan löytymään "sitä oikeata" rotua. Kunnes.

Muistin lapinkoirat. En oikein edes ole varma miksi kiinnostuin nimenomaan ruotsinlapinkoirista, mutta jotenkin päädyin rlk:n kokoontumisajoihin Kaskisiin syksyllä. Viikonloppu oli ihan huikea ja tutustuin useampaan Suomen rlk-kasvattajaan ja aktiiviharrastajaan. En osaa sanoa, miksi rlk olisi parempi kuin suomenlapinkoira, mutta tästä porukasta saa aina vastauksia hölmömpiinkin kysymyksiin ja minut vastaanotettiin poppooseen todella lämpimästi. En sano, etteikö slk-porukassakin voisi olla samaa meininkiä, mutta en ehtinyt oikeastaan yhtään tutua koko rotuun tai rotutoimintaan, kun rlk ehti viedä mielenkiintoni täysin. Vaikka haenkin koirani Ruotsista asti (koska Suomessa ei tänä kesänä ole pentueita), tuntuu tämä jotenkin paljon helpommalta vaihtoehdolta. Ja sitäpaitsi, kaikki tärkeimmät kriteerit täyttyy: rlk on perusterve rotu, ne kaipaavat toimintaa, mutta viihtyvät myös kotosalla rapsutettavana ja säänkestävyys! Voin ottaa koiran huoletta partio- ja muihin reissuihin mukaan, ei tarvitse ekana huolehtia, ettei sille tule kylmä.

Toki voisin myös odottaa, että Suomeen syntyisi pentue. Mutta nyt on kaikki kohdallaan: sain pitkän työsopimuksen, Heinäkin on töissä ja muutto isompaan kämppäänkin tulee toivottavasti toteutumaan seuraavan vuoden taikka parin sisään. Viime talvena tuumasin, että nyt on minun suruaikani ohi. Vieläkin vihlaisee, kun katselen kuvia Jekusta tai muistan hölmöjä kohelluksia ja hauskoja reissujamme. Tiedän kyllä olevani tällainen tunteellinen hölmö, mutta en oikein voi sille mitään. Uskon kuitenkin, että kun miulla tulee olemaan kädet täynnä innokasta pentua tai kuritonta uhmaikäistä, ei ole aikaa märehtiä menneitä vaan juosta pää edellä uusiin ongelmiin.

Odottavan aika on pitkä, mutta paniikissa koitan tajuta, mitä kaikkea pitää järjestää ennen koiran tuloa. Ehdinkö oikeasti kahdessa kuukaudessa opettaa Siirille ruokapaikan vaihtumisen, kun se on tällaisista asioista niiiiin herkkä. Ja eihän tuo mikään supervaikea juttu ole hakea Ruotsista koiranpentua, mutta liittyy siihenkin omat kikkansa. Miten pentua pitää ruokkia kun se on pieni? Miten koira opetetaan sisäsiistiksi? Milloin sille pitää hankkia rokotukset? Milloin sen voi viedä koirien ilmoille? Koska sen kanssa voi alkaa harrastaa? Millä eläinlääkärillä alan käyttää sitä? Kaikkia pieniä kysymyksiä, joihin minulla on aina välillä vastaukset, kunnes pääni taas tyhjenee uudestaan ja unohdan ne. Huhhuh, jännittää :D !