Tämän tarinan olen useasti kertonut, jos vain ihmisillä on ollut aikaa kuunnella. Ajattelin nyt myös kirjoittaa sen ylös.
14.2.2003 syntyi kolme japaninpystykorvan pentua, joista paria kuukautta myöhemmin meille muutti yksi, Kiyomitzu Michica. Olin itse tuolloin 11-vuotias ja todella innoissani uudesta, suloisesta perheenjäsenestä. Halusin, että koiralle annetaan J:llä alkava nimi ja pitkällisen pähkäilyn jälkeen nimesin pennun Jekuksi. Alusta asti Jekku oli hyvin tempperamenttinen, suuttui herkästi ja usein kävi myös hampaiden kanssa kiinni. Pian tulimme siihen tulokseen, että tämä ei ole normaalia käytöstä näin pienelle pennulle ja Jekkua vietiin useampaan otteeseen eläinlääkäriin. Lopulta eläinlääkäri totesi, että ainoa mitä ei ole vielä testattu, on kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta oireet eivät täsmää. Testitulokset paljastivat syylliseksi juurikin kilpirauhasen vajaatoiminnan ja siitä alkoi Jekun lääkitys loppuelämäksi, joka vaati jatkuvaa seurantaa verikokeiden kanssa. Ajan mittaan lääkitys saatiin kohdilleen ja Jekun käytös osin rauhoittui. Se kuitenkin jäi luonteeltaan äkkipikaiseksi, eikä tullut toimeen vieraiden koirien kanssa. Lähtöhinnaltaan tonnin koira (siihen aikaan normaali rotukoiran hinta) olikin moninkertaistunut eläinlääkäri- ja lääkekulujen takia.
Japaninpystykorvat ovat luonteeltaan yhden ihmisen koiria ja minä olin Jekun ihminen. Me käytiin yhdessä koiraleireillä, höntsäiltiin agilityä ja tottista, tehtiin pitkiä lenkkejä kavereiden kanssa ja olipa Jekku partioreissuissakin mukana. Teini-iän myllerryksissä itkin Jekulle murheeni ja Jekkuhan uskollisena kuunteli. Kerran kävimme näyttelyssä, jossa Jekku melkein naurettiin ulos kehästä: se oli kaksi kertaa isompi kuin normaalit japaninpystykorvanartut, sillä oli vaaleanpunainen nenä ja huono turkki. Karvanlähtöaikaan Jekku muistutti enemmän kiinanharjakoiraa, sillä jäi vain harva päälliturkki, kunnes pohjavilla taas kasvoi takaisin. Uskon kuitenkin, että kun lääkitys sille saatiin kohdalleen, se eli suht terveen aikuisiän.
Jekun selkään kasvoi tulehtunut patti, joka antibioottikuurien jälkeen kasvoi aina takaisin. Lopulta se jouduttiin leikata, mutta siitä Jekku toipui nopeasti. Seuraavaksi iski kohtutulehdus, joka sitten kiireellisesti piti leikata ja siitäkin Jekku toipui todella hyvin. Loppuvaiheessa Jekku sai useamman kerran epilepsiatyyppisiä poissaolokohtauksia, jonka jälkeen koira oli selkeästi huonovointinen ja ihan pihalla. Jekku meni huonoon kuntoon, se oli voimaton ja kuumeinen. Eläinlääkäreissä ravaaminen ei tuottanut tuloksia, joten viimeisenä oli pakko armahtaa koira ja päästää se kärsimyksistään. Jekku oli tuolloin vasta 8,5 vuotias, eikä koskaan saatu selville, mikä sille loppujen lopuksi tuli. Ajattelen, että ehkä elämän mittainen autoimmuunisairaus kulutti pientä koiraa kuitenkin pikkuhiljaa, eikä vuosia ollut luvassa niin paljoa kuin terveille yksilöille. Jekun kuolema oli tosi kova paikka, mutta onneksi meillä oli paljon hyviä vuosia yhdessä.
En muista, oliko vuonna 2003 vielä Kennelliiton Jalostustietokanta netissä nähtävillä, mutta jälkeenpäin sitä selatessani huomasin, että Jekun isä oli Jekun äidin isoisä, eli Jekku oli peräisin sisäsiittoisesta yhdistelmästä. Vaikka Jekku kärsi kilpirauhasen vajaatoiminnasta, joka voi olla perinnöllinen sairaus, oli vielä samalla sisäsiittoisella koirayhdistelmällä teetetty toinen pentue edellisen syntymästä puoltatoista vuotta myöhemmin.
Jekku toi minulle elämässään paljon onnea ja paljon murhetta. Se oli myös kova opetus siitä, millaista on elää sairaan lemmikin kanssa. Jekun kuoleman jälkeen tein itselleni lupauksen, että en enää ikinä tue sairaiden koirien kasvatusta. Vaikka Jekkukin oli Kennelliiton hyväksymän kasvattajan käsistä, se ei silti vielä ole tae lähtökohtaisesti terveistä koirista. Vielä vähemmän tervettä koiraa takaa se, että koira ostetaan jostain peräkontista ilman mitään papereita. Vaikka mikään koirarotu tai sekarotuinen koira ei tänä päivänä ole 100 % terve tai vailla mitään ongelmia, on olemassa vielä niitä rotuja, joissa tervettä yksilöä ei ole lainkaan tai on ihan lottovoitto löytää rodusta sellainen. Näitä ovat esimerkiksi kaikki lyttykuonoiset rodut (mopsit, bulldogit, bostoninterrierit yms.), cavalier kingcharlesinspanielit (syringomyelia eli liian pieni kallo aivoihin nähden), shar pei (iho-ongelmat ruttujen takia), dobermanni (laajentava sydänlihasrappeuma)... Lista on pitkä. Etenkin pienikokoisten rotujen kohdalla esitetään, että koiralla on ihana luonne, sen takia halusin sellaisen. Sillä voi olla ihana seurakoiraluonne, kun se ei jaksa tehdä mitään muuta kuin makoilla, hapen saanti sakkaa tai sairaus väsyttää. Miten me ihmiset voimme olla niin tunteettomia, että jalostetaan koiria, jotka kärsivät koko lyhyen elämänsä ja sitten toiset vielä ostaa itselleen sellaisia?