maanantai 24. huhtikuuta 2023

Jekun tarina


Tämän tarinan olen useasti kertonut, jos vain ihmisillä on ollut aikaa kuunnella. Ajattelin nyt myös kirjoittaa sen ylös.


14.2.2003 syntyi kolme japaninpystykorvan pentua, joista paria kuukautta myöhemmin meille muutti yksi, Kiyomitzu Michica. Olin itse tuolloin 11-vuotias ja todella innoissani uudesta, suloisesta perheenjäsenestä. Halusin, että koiralle annetaan J:llä alkava nimi ja pitkällisen pähkäilyn jälkeen nimesin pennun Jekuksi. Alusta asti Jekku oli hyvin tempperamenttinen, suuttui herkästi ja usein kävi myös hampaiden kanssa kiinni. Pian tulimme siihen tulokseen, että tämä ei ole normaalia käytöstä näin pienelle pennulle ja Jekkua vietiin useampaan otteeseen eläinlääkäriin. Lopulta eläinlääkäri totesi, että ainoa mitä ei ole vielä testattu, on kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta oireet eivät täsmää. Testitulokset paljastivat syylliseksi juurikin kilpirauhasen vajaatoiminnan ja siitä alkoi Jekun lääkitys loppuelämäksi, joka vaati jatkuvaa seurantaa verikokeiden kanssa. Ajan mittaan lääkitys saatiin kohdilleen ja Jekun käytös osin rauhoittui. Se kuitenkin jäi luonteeltaan äkkipikaiseksi, eikä tullut toimeen vieraiden koirien kanssa. Lähtöhinnaltaan tonnin koira (siihen aikaan normaali rotukoiran hinta) olikin moninkertaistunut eläinlääkäri- ja lääkekulujen takia.

Japaninpystykorvat ovat luonteeltaan yhden ihmisen koiria ja minä olin Jekun ihminen. Me käytiin yhdessä koiraleireillä, höntsäiltiin agilityä ja tottista, tehtiin pitkiä lenkkejä kavereiden kanssa ja olipa Jekku partioreissuissakin mukana. Teini-iän myllerryksissä itkin Jekulle murheeni ja Jekkuhan uskollisena kuunteli. Kerran kävimme näyttelyssä, jossa Jekku melkein naurettiin ulos kehästä: se oli kaksi kertaa isompi kuin normaalit japaninpystykorvanartut, sillä oli vaaleanpunainen nenä ja huono turkki. Karvanlähtöaikaan Jekku muistutti enemmän kiinanharjakoiraa, sillä jäi vain harva päälliturkki, kunnes pohjavilla taas kasvoi takaisin. Uskon kuitenkin, että kun lääkitys sille saatiin kohdalleen, se eli suht terveen aikuisiän.

Jekun selkään kasvoi tulehtunut patti, joka antibioottikuurien jälkeen kasvoi aina takaisin. Lopulta se jouduttiin leikata, mutta siitä Jekku toipui nopeasti. Seuraavaksi iski kohtutulehdus, joka sitten kiireellisesti piti leikata ja siitäkin Jekku toipui todella hyvin. Loppuvaiheessa Jekku sai useamman kerran epilepsiatyyppisiä poissaolokohtauksia, jonka jälkeen koira oli selkeästi huonovointinen ja ihan pihalla. Jekku meni huonoon kuntoon, se oli voimaton ja kuumeinen. Eläinlääkäreissä ravaaminen ei tuottanut tuloksia, joten viimeisenä oli pakko armahtaa koira ja päästää se kärsimyksistään. Jekku oli tuolloin vasta 8,5 vuotias, eikä koskaan saatu selville, mikä sille loppujen lopuksi tuli. Ajattelen, että ehkä elämän mittainen autoimmuunisairaus kulutti pientä koiraa kuitenkin pikkuhiljaa, eikä vuosia ollut luvassa niin paljoa kuin terveille yksilöille. Jekun kuolema oli tosi kova paikka, mutta onneksi meillä oli paljon hyviä vuosia yhdessä.

En muista, oliko vuonna 2003 vielä Kennelliiton Jalostustietokanta netissä nähtävillä, mutta jälkeenpäin sitä selatessani huomasin, että Jekun isä oli Jekun äidin isoisä, eli Jekku oli peräisin sisäsiittoisesta yhdistelmästä. Vaikka Jekku kärsi kilpirauhasen vajaatoiminnasta, joka voi olla perinnöllinen sairaus, oli vielä samalla sisäsiittoisella koirayhdistelmällä teetetty toinen pentue edellisen syntymästä puoltatoista vuotta myöhemmin.

Jekku toi minulle elämässään paljon onnea ja paljon murhetta. Se oli myös kova opetus siitä, millaista on elää sairaan lemmikin kanssa. Jekun kuoleman jälkeen tein itselleni lupauksen, että en enää ikinä tue sairaiden koirien kasvatusta. Vaikka Jekkukin oli Kennelliiton hyväksymän kasvattajan käsistä, se ei silti vielä ole tae lähtökohtaisesti terveistä koirista. Vielä vähemmän tervettä koiraa takaa se, että koira ostetaan jostain peräkontista ilman mitään papereita. Vaikka mikään koirarotu tai sekarotuinen koira ei tänä päivänä ole 100 % terve tai vailla mitään ongelmia, on olemassa vielä niitä rotuja, joissa tervettä yksilöä ei ole lainkaan tai on ihan lottovoitto löytää rodusta sellainen. Näitä ovat esimerkiksi kaikki lyttykuonoiset rodut (mopsit, bulldogit, bostoninterrierit yms.), cavalier kingcharlesinspanielit (syringomyelia eli liian pieni kallo aivoihin nähden), shar pei (iho-ongelmat ruttujen takia), dobermanni (laajentava sydänlihasrappeuma)... Lista on pitkä. Etenkin pienikokoisten rotujen kohdalla esitetään, että koiralla on ihana luonne, sen takia halusin sellaisen. Sillä voi olla ihana seurakoiraluonne, kun se ei jaksa tehdä mitään muuta kuin makoilla, hapen saanti sakkaa tai sairaus väsyttää. Miten me ihmiset voimme olla niin tunteettomia, että jalostetaan koiria, jotka kärsivät koko lyhyen elämänsä ja sitten toiset vielä ostaa itselleen sellaisia?


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Vimman terveystarkastukset ja hassu ääni

Koska petotesteissä Vimman ääni lähti haukkuessa kokonaan, kiikutin sen varuiksi eläinlääkäriin tutkittavaksi. Koska kurkun tutkiminen vaati rauhoituksen, päätin että otetaan sitten samalla viralliset lonkka- ja kyynärkuvat. Kurkusta ei löytynyt mitään epäilyttävää. Vimma sai myös viikoksi kipulääkekuurin, jos sillä jotain kurkkukipua olisi. Se ei kyllä vaikuttanut mihinkään, Vimma oli ihan normaali pirteä itsensä. Talven aikana ollaan Vimman kanssa hakua treenattu ja nykyään se haukkuu maalimiehet tosi hyvin, aikaisemmin sillä on mennyt ääni käheäksi maalimiehellä. Toki jos tulee vähän jännittävämpi tilanne, vaikkapa vieras koira tulee lenkillä vastaan, niin Vimman haukku käheytyy heti. Että vähän tuollaiselta psykologiselta ilmiöltä vaikuttaa, monet vaan sitä usein kummastelee :D


Vimman terveystulokset löytyvät JALOSTUSTIETOKANNASTA. Kyynärät ovat 0/0 eli parhaat mahdolliset ja lonkat C/C (paras olisi A/A). Eli mikäli Vimmalle tahtoo pentuja teettää, niin pitää ainakin hyvälonkkainen uros löytää. C:n lonkat nyt ei onneksi lähtökohtaisesti pitäisi vaikuttaa koiran elämään, kunhan vaan koira pysyy sopusuhtaisena ja hyvässä kunnossa. Ei välttämättä kannata kilpa-agilityurasta haaveilla, mutta eiköhän me näillä metsässä haku- ja jälkihommissa pärjätä hienosti.

Kauhea karhu ja vielä kauheampi koira

Käytiin koirien kanssa viime lokakuussa tapaamassa konekarhua. Rannikon lappalaiset tarjosivat puitteet Petotesteille Kotkassa ja sinne siis lähdin minäkin koirat kainalossa ihmettelemään. Puolisoni Nico kuvasi kahdella kameralla videot niin saatiin hyvät koosteet tilanteesta. Lopussa kuuluu myös Asko Sorvon antama palaute.

VIMMA:



Hirveän hyvin tuo pieni toimi, yllätyin miten rohkea Vimma on! Aika paljon se näköjään tuossa miun vieressä oli, muistin että se olis enempi ollut miun ja karhun välissä. Tuolla testissä siis ekan kerran Vimmalta hävisi ääni aivan kokonaan haukkuessa, yleensä se vaan käheytyy ja välillä vähän "nikottelee" sen haukkumisensa kanssa. Ja palautteenannossa se taas jo haukuskeli omaan tuttuun tyyliinsä. Sama vika on ollut jo ihan pennusta asti. Seuraavalla viikolla vein Vimman eläinlääkäriin, eikä kurkusta onneksi löytynyt mitään ihmeempää, Vimma vaan kiihtyessään ei ilmeisesti osaa hengittää ja haukkua yhtäaikaa tai jotain sellaista.


ENSI:



Kyllä mie oon tiennyt, että Ensillä on vahva oma tahto, mutta näköjää sille ois yks karhupaisti pitäny saada kanssa. En tiedä mitä kävisi tositilanteessa, osaako Ensi pysytellä karhusta liian etäällä vai tuleeko siitä paisti karhulle. Hirveän paljon uutta opin molemmista koirista tällä reissulla, vaikka vähän kalliilta tuo hinta tuntuikin, niin ei tämmöistä olis missään muualla oppinut.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Pohdinnan paikka

Tässä blogipostauksessa pohdiskelen omaa kasvattamistani, vähän yleisesti kasvattamista ja ehkä vähän asian vierestäkin :D Vaikka tällä kertaa ei onnistuttu halutulla tavalla, niin minusta ei voida puhua epäonnistumisestakaan vaan enemmin siitä, että tässä on minulle hyvä oppimisen tai ainakin pohdinnan paikka. Nämä asiat ovat ihan omia mielipiteitäni, faktoiksi en lähde asioita väittämään tällä kasvattajakokemuksella ja haluan pohtia näitä asioita avoimesti ihan vaan sen takia, että miun mielestä koirankasvattamiseen ylipäätään liittyy aika paljon turhaa hiljaisuutta ja puhumattomuutta. Tämä ei välttämättä ole mikään keskustelunavaus, mutta ehkä joku muukin saattaa tästä jotain ajatuksia saada. Yhtä ainoaa tapaa ei ole olemassakaan ja varmasti omatkin mielipiteet kokemuksen myötä muuttuvat ja valitettavasti virheitäkään ei aina voi välttää.

Ensille ei siis ole tänä vuonna tulossa pentuja. Astutus Rasmuksen kanssa ei onnistunut. Tokihan se harmittaa, mutta ei se ole pahakaan asia. Uskon, että olimme ihan oikeaan aikaan yrittämässä astutusta, Ensi kyllä käänsi reippaasti häntää sivuun ja kärsivällisesti pysytteli paikallaan, kun Rasmus hyppäsi selkään. Rasmus vaan aika nopeasti luovutti ja tuli alas selästä, eli samat ongelmat oli kuin kaksi vuottakin sitten. Tällä kertaa meillä on pihalla kunnon koira-aitaus, missä koirat saivat keskenään touhuta, itse kun stalkkailin ikkunasta niiden menoa. Kumpikaan koirista ei oikein tykännyt siitä, että jäi itse pihalle pyörimään, mutta heti kun pääsin sisälle, niin johan alkoi tapahtua :D Kaksi vuotta sitten meillä ei ollut mahdollisuutta päästää koiria pihalle vapaana, joten koirat olivat aika vaivaantuneita sisätiloissa. Ensi oli välillä myös kavereiden luona yötä, että koirat saivat vähän vetää henkeä ja rauhoittua hormonimyrskyistä.

Ekan astutuksen jälkeen sovittiin Rasmuksen omistajan kanssa, että toisella astutusyrityksellä ei ole mikään kiire, joten Ensi tekikin välissä pennut Urhon kanssa. Koska Rasmus on komea ja aivan ihanaluontoinen uros, ajattelin, että ehkä näin kahden vuoden jälkeen se on vähän miehistynyt ja Ensikin kokeneempi, niin voisi natsatakin. Toki olin varautunut siihen, ettei se välttämättä onnistu tälläkään kertaa. Mutta missä voisi sitten olla "vika"? Olen jutellut kasvattamiseen liittyvistä asiosta muiden kasvattajien (niin rlk-, kuin muidenkin rotujen kasvattajien kanssa), mutta miun mielestä eräs kokenut kasvattaja hyvin sanoi, että kyllä koirien pitää itsenäisesti osata tuo astuminen, sitä on turha ihmisen lähteä peukaloimaan. Eli kaiketi tässä kohtaa on luonnonvalinta on puuttunut peliin (vaikkakin koirien jalostuksessa ei voida täysin aidosta luonnonvalinnasta kuitenkaan puhua miun mielestä, jo pelkästään sen takia, että koira ei itse päätä minkä uroksen se tapaa sopivasti juoksujen aikaan vaan kyse on ihmisen päästöksestä jne.) Jostain syystä Ensillä ja Rasmuksella ei klikkaa ja sitä on kunnioitettava. Molemmat voivat tahoillaan mahdollisesti saada oikein hyviä jälkeläisiä, mutta juuri Ensin ja Rasmuksen pennuista saattaisi tulla vaikka mitä sutta ja sekundaa. Tätä emme voi tietenkään tietää, mutta en ainakaan itse lähtisi pakottamaan koiria tai vaikka keinosiementämään, vaan etenkin alkukantaisen pystykorvarodun kanssa minun mielestäni pitäisi lähtökohtaisesti kyetä hoitamaan nämä hommat luontaisesti. Painotan vielä, että Rasmus saattaisi jonkun toisen nartun kanssa onnistua hyvinkin, eli en halua täällä mustamaalata Rasmusta missään nimessä!

Ensin ja Urhon astuminen tapahtui ihan omalla painollaan. Vein Ensin turhan aikaisin uroksen luokse kylään, mutta kun oikeat päivät sattuivat kohdalle, niin koirat karkasivat vajan taakse piilon ja uroksen omistajan ehtiessä paikalle ne olivat jo hyvällä mallilla kiinni toisissaan. Nalkissa olon aikana Ensiä rauhoiteltiin ja pidettiin paikoillaan, ettei se ala kiskoa itseään irti uroksesta mutta muutoin heidän hommiin ei tarvinnut puuttua. Astumiskertoja oli kolme, mutta pentuja syntyi vain kaksi. En voi varmaksi sanoa, mutta epäilen, että pentueen pienuuteen saattoi vaikuttaa meikäläisen stressi Ensin tiineyden aikana. Koirat voivat raskauden alkupuoliskolla saada huomaamattomasti keskenmenon, jossa osa alkioista poistuu kohdusta ja laukaiseva tekijä näihin voi olla esimerkiksi koiran stressi. Miulla siis kävi Ensin alkuraskauden aikana töissä vakava tilanne, joka jäi ahdistamaan pitemmäksi aikaa ja kotona itkeskelin asian takia. Ensistä huomasi, että se seurasi tarkasti mielialojani ja juuri itkemisestä se huolestui paljon, eli oma stressini tarttui myös koiraan. En tosiaan tiedä, voiko tällä olla mitään tekemistä Ensin pienen pentueen kanssa, mutta en usko sen olevan täysin mahdotonkaan ajatus. Synnytys taas oli haastava, kun Ensi on siro narttu ja kaksi pentua olivat ehtineet kohdussa kasvaa aika isoiksi, joten eläinlääkärin apuun jouduttiin turvautumaan, tosin keisarinleikkaukselta onneksi vältyttiin. Pennut Ensi hoiti hyvin, joskin melko rennolla otteella verrattuna aiempaan kokemukseen äitini japaninpystykorvapentueiden kanssa. Ensi päästi ihmiset katsomaan pentuja ilman mustasukkaisuutta, malttoi käydä ulkona ja syödä alusta lähtien, mutta toisaalta kyllä ruokki pennut hyvin, pesi niitä huolella ja jaksoi touhuta niiden kanssa muutenkin.

Kuitenkin ekan pentueen jälkeen miun piti tarkkaan miettiä, että onko Ensi aidosti jalostuskelpoinen narttu jatkoa ajatellen. Oliko listaamani syyt - koiran mahdollinen stressi ja suurikokoiset pennut - oikeita syitä, miksi pentue oli niin pieni ja synnytys niin vaikea, vai olenko selittänyt itselleni asiat parhain päin. Ja kuinka paljon vaikuttaa vaakakupissa se, että mielestäni Ensissä on paljon muita ominaisuuksia, joita olisi hyvä periyttää eteenpäin, kuten terve rakenne, mainio luonne, ei allergioita tai muita ongelmia ja korkea työmoraali. Olen myös hirveän tyytyväinen Ensin tyttäreen Vimmaan, joka jäi meille Ensin kaveriksi elelemään. Se on paljon pehmoisempi luonteeltaan kuin äitinsä mutta hyvin sellainen koira, kuin mitä olen kaivannutkin. Mutta vaikka omiin toiveisiini olekin saanut erittäin passelin koiran, niin olisivatko jatkossakin Ensin jälkeläiset laadukkaita (en keksinyt parempaakaan sanaa :D) ja hedelmällisiä. Kuten alussa mainitsin, virheitä on mahdotonta välttää ja ikinä ei voi tietää mitä geenilotossa palkinnoksi tulee. Olisikin helppoa, jos voisin vaikka pentujen ostajilta kieltää koiran jalostuksen, mutta ei se homma toki niinkään toimi. Uskallanko ottaa riskin, että minun toimestani voi maailmaan syntyä vähemmän laadukkaita ruotsinlapinkoirayksilöitä, varsinkin kun rotu muutenkin on melko pieni ja kärsii enemmän vääristä valinnoista? Nämäkin päätökset ovat vain ja ainoastaan minun päätettävissäni ja minun vastuullani, mutta mielelläni kuuntelen myös muiden kasvattajien ja rlk-harrastajien näkökulmia, koska tosiaan on paljon asioita mitä en vielä tiedä. Toisaalta myös saan jättää toisten ihmisten mielipiteet huomioitta (toki niin pitkään kun mennään lakien, Suomen Kennelliiton ja rotujärjestön määräämissä puitteissa), sillä varmasti voin olla joidenkin kanssa asioista täysin eri linjoilla.

Edellämainitut asiat mietin tarkkaan, ennen kuin tein päätöksen, että tänä syksynä kokeilen vielä uudestaan Ensin pennuttamista Rasmuksen kanssa. Jatkosta en osaa vielä sanoa, muuttuvia tekijöitä on vielä paljon, jo pelkästään uuden uroksen valitseminen, mutta varmaan palaan vielä takaisin aikaisempiinkin pohdintoihin. Pohdinnan alla on myös se, että olisiko Vimmasta jalostukseen. Tämän tekstin tarkoitus ei ole löytää vastauksia, sen tarkoitus on herättää kysymyksiä ja ajan kanssa toivottavasti päätyisin vastauksiin. Mikäli sinulla herää ajatuksia tästä tekstistä, jaa ne toki kanssani. Eri mieltä saa olla, samaa mieltä saa olla tai vaikka tulisikin ihan joku muu juttu mieleen, niin kerro sekin.

torstai 20. syyskuuta 2018

Vimman terveystarkastukset

Käytin Vimman 25.08.2018 Haminassa Lappalaiskoirien järjestämässä joukkoterveystarkastuksissa, eläinlääkärinä oli Jaana Pätilä.


Kaikki oli ihan kunnossa, toki polvilausunto vanhenee parin vuoden päästä. Harmittaa, etten älynnyt ilmoittaa Ensiä polvitutkimukseen, se tulos kun on ehtinyt jo vanheta. Vimmalta tutkitutan vielä lonkat ja kyynärät joskus myöhemmin.

Tässä linkki Vimman tietoihin Jalostustietojärjestelmässä.

Ensillähän alkoi nyt juoksut ja meille on Rasmus (Sjaunjas Arrax) tulossa sunnuntaista eteenpäin vähän lemmenlomalle. Katsotaan miten käy. Aikaisempi yritys kaksi vuotta sitten Rasmuksen kanssahan ei onnistunut (kirjoitin siitä blogiin), joten kokeillaan nyt uudestaan, kun Rasmuskin on miehistynyt ja Ensillä aiemmin onnistunut pentue. Jäämme jännityksellä odottamaan! Rasmus on kyllä niin ihana luonteeltaan, joten on kiva saada se viikoksi tai vähän reiluksi kylään :D

perjantai 17. elokuuta 2018

Unohdin koirani ulos. Vapaana.

Niin siinä kävi, että Ensin kytkin juoksunaruun, mutta Vimman unohdin kopata aitaukseen, kun pihalla touhusin vähän jos jonkinnäköistä. Siinä sitten viiletin sisälle suorittamaan asiaa x ja Heinä muisti ehkä viisi minuuttia myöhemmin, että minne sie oot sen pienen koiran jättäny. SE ON VAPAANA PIHALLA APUA!!!!

Pientä paikkamakuuharjoitusta

Siellä se kakara sitten tyytyväisenä köllötteli pihalla äitin kainalossa varmaan mietiskellen, koska seuraava ruoka-aika olisi taas käsillä. Olishan se voinut vaikka lähteä morjestamaan naapureita. Jahtaamaan ohikulkijoita. Juosta leikkimään lapsien kanssa takapihan urheilukentälle. Mutta äitin kyljessä taitaa olla hirveen hyvä paikka, kun ei siitä kauas kannata mennä.

Käytiin pitkästä aikaa tottistelemassa. Ensikin aika ajoin oli jopa hiljaa, mutta hirveän iloinen se tuntui olevan kun päästiin tekemään ja noin muutoin homma sujui. Yllättävän hyvin jaksettiin vääntää paikkamakuuharjoituksen kanssa, Ensi oli jopa hiljaa :D Vimman kanssa paikkamakuu tuntuu tulevan täysin luonnostaan, eihän me oikeasti olla sitä edes treenattu. Sillä kun ei vaan ole kiire mihinkään. Paitsi siinä kohtaa, kun pitäisi treenata toisen koiran kanssa samaan aikaan, niin ei kyllä oikein namitkaan kiinnostaisi.

Vimman kanssa käytiin Meripäiväpiknikillä heinäkuussa

Vimma on muuten menossa reilun viikon päästä Lappalaiskoirat ry:n järjestämään silmä-, sydän- ja polvitarkastukseen! Sen lisäksi odotellaan, että Ensillä alkaisi juoksut, sulho olisi jo odottamassa :D


sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ensin muotovalioituminen 11/2017

Ensi sai kolmannen sertinsä Tampereen KV-näyttelyssä marraskuussa. Ensi oli tuolloin jo kohtuullisen hyvässä turkissa, mutta sen jätin kertomatta tuomarille :D Ei se määrä vaan se laatu vai miten se meni..?

Tuomari/Domare: Pekka Teini
Avoin luokka ERI  / Öppen klass UTM
Paras narttu 2 / Bästa tik 2
Serti / Cert
vara-CACIB

Keskikokoinen narttu, kaunis pää, hyvä sukupuolileima, kauniit kulmaukset edessä ja takana, turkki ei parhaimmillaan, mutta laatu kunnossa tänään, hyvä askelpituus.

Ensi vaan ei ole se pörhein ruotsinlapinkoira.

På svenska:

Medelstor tik, vackert huvud, bra könsprägel, vackra vinklar fram och bak, ej i bästa päls, men kvaliteten i skick idag, bra steglängd.

(Käännöksestä kiitos Lindalle jälleen kerran :D)