Tässä blogipostauksessa pohdiskelen omaa kasvattamistani, vähän yleisesti kasvattamista ja ehkä vähän asian vierestäkin :D Vaikka tällä kertaa ei onnistuttu halutulla tavalla, niin minusta ei voida puhua epäonnistumisestakaan vaan enemmin siitä, että tässä on minulle hyvä oppimisen tai ainakin pohdinnan paikka. Nämä asiat ovat ihan omia mielipiteitäni, faktoiksi en lähde asioita väittämään tällä kasvattajakokemuksella ja haluan pohtia näitä asioita avoimesti ihan vaan sen takia, että miun mielestä koirankasvattamiseen ylipäätään liittyy aika paljon turhaa hiljaisuutta ja puhumattomuutta. Tämä ei välttämättä ole mikään keskustelunavaus, mutta ehkä joku muukin saattaa tästä jotain ajatuksia saada. Yhtä ainoaa tapaa ei ole olemassakaan ja varmasti omatkin mielipiteet kokemuksen myötä muuttuvat ja valitettavasti virheitäkään ei aina voi välttää.
Ensille ei siis ole tänä vuonna tulossa pentuja. Astutus Rasmuksen kanssa ei onnistunut. Tokihan se harmittaa, mutta ei se ole pahakaan asia. Uskon, että olimme ihan oikeaan aikaan yrittämässä astutusta, Ensi kyllä käänsi reippaasti häntää sivuun ja kärsivällisesti pysytteli paikallaan, kun Rasmus hyppäsi selkään. Rasmus vaan aika nopeasti luovutti ja tuli alas selästä, eli samat ongelmat oli kuin kaksi vuottakin sitten. Tällä kertaa meillä on pihalla kunnon koira-aitaus, missä koirat saivat keskenään touhuta, itse kun stalkkailin ikkunasta niiden menoa. Kumpikaan koirista ei oikein tykännyt siitä, että jäi itse pihalle pyörimään, mutta heti kun pääsin sisälle, niin johan alkoi tapahtua :D Kaksi vuotta sitten meillä ei ollut mahdollisuutta päästää koiria pihalle vapaana, joten koirat olivat aika vaivaantuneita sisätiloissa. Ensi oli välillä myös kavereiden luona yötä, että koirat saivat vähän vetää henkeä ja rauhoittua hormonimyrskyistä.
Ekan astutuksen jälkeen sovittiin Rasmuksen omistajan kanssa, että toisella astutusyrityksellä ei ole mikään kiire, joten Ensi tekikin välissä pennut Urhon kanssa. Koska Rasmus on komea ja aivan ihanaluontoinen uros, ajattelin, että ehkä näin kahden vuoden jälkeen se on vähän miehistynyt ja Ensikin kokeneempi, niin voisi natsatakin. Toki olin varautunut siihen, ettei se välttämättä onnistu tälläkään kertaa. Mutta missä voisi sitten olla "vika"? Olen jutellut kasvattamiseen liittyvistä asiosta muiden kasvattajien (niin rlk-, kuin muidenkin rotujen kasvattajien kanssa), mutta miun mielestä eräs kokenut kasvattaja hyvin sanoi, että kyllä koirien pitää itsenäisesti osata tuo astuminen, sitä on turha ihmisen lähteä peukaloimaan. Eli kaiketi tässä kohtaa on luonnonvalinta on puuttunut peliin (vaikkakin koirien jalostuksessa ei voida täysin aidosta luonnonvalinnasta kuitenkaan puhua miun mielestä, jo pelkästään sen takia, että koira ei itse päätä minkä uroksen se tapaa sopivasti juoksujen aikaan vaan kyse on ihmisen päästöksestä jne.) Jostain syystä Ensillä ja Rasmuksella ei klikkaa ja sitä on kunnioitettava. Molemmat voivat tahoillaan mahdollisesti saada oikein hyviä jälkeläisiä, mutta juuri Ensin ja Rasmuksen pennuista saattaisi tulla vaikka mitä sutta ja sekundaa. Tätä emme voi tietenkään tietää, mutta en ainakaan itse lähtisi pakottamaan koiria tai vaikka keinosiementämään, vaan etenkin alkukantaisen pystykorvarodun kanssa minun mielestäni pitäisi lähtökohtaisesti kyetä hoitamaan nämä hommat luontaisesti. Painotan vielä, että Rasmus saattaisi jonkun toisen nartun kanssa onnistua hyvinkin, eli en halua täällä mustamaalata Rasmusta missään nimessä!
Ensin ja Urhon astuminen tapahtui ihan omalla painollaan. Vein Ensin turhan aikaisin uroksen luokse kylään, mutta kun oikeat päivät sattuivat kohdalle, niin koirat karkasivat vajan taakse piilon ja uroksen omistajan ehtiessä paikalle ne olivat jo hyvällä mallilla kiinni toisissaan. Nalkissa olon aikana Ensiä rauhoiteltiin ja pidettiin paikoillaan, ettei se ala kiskoa itseään irti uroksesta mutta muutoin heidän hommiin ei tarvinnut puuttua. Astumiskertoja oli kolme, mutta pentuja syntyi vain kaksi. En voi varmaksi sanoa, mutta epäilen, että pentueen pienuuteen saattoi vaikuttaa meikäläisen stressi Ensin tiineyden aikana. Koirat voivat raskauden alkupuoliskolla saada huomaamattomasti keskenmenon, jossa osa alkioista poistuu kohdusta ja laukaiseva tekijä näihin voi olla esimerkiksi koiran stressi. Miulla siis kävi Ensin alkuraskauden aikana töissä vakava tilanne, joka jäi ahdistamaan pitemmäksi aikaa ja kotona itkeskelin asian takia. Ensistä huomasi, että se seurasi tarkasti mielialojani ja juuri itkemisestä se huolestui paljon, eli oma stressini tarttui myös koiraan. En tosiaan tiedä, voiko tällä olla mitään tekemistä Ensin pienen pentueen kanssa, mutta en usko sen olevan täysin mahdotonkaan ajatus. Synnytys taas oli haastava, kun Ensi on siro narttu ja kaksi pentua olivat ehtineet kohdussa kasvaa aika isoiksi, joten eläinlääkärin apuun jouduttiin turvautumaan, tosin keisarinleikkaukselta onneksi vältyttiin. Pennut Ensi hoiti hyvin, joskin melko rennolla otteella verrattuna aiempaan kokemukseen äitini japaninpystykorvapentueiden kanssa. Ensi päästi ihmiset katsomaan pentuja ilman mustasukkaisuutta, malttoi käydä ulkona ja syödä alusta lähtien, mutta toisaalta kyllä ruokki pennut hyvin, pesi niitä huolella ja jaksoi touhuta niiden kanssa muutenkin.
Kuitenkin ekan pentueen jälkeen miun piti tarkkaan miettiä, että onko Ensi aidosti jalostuskelpoinen narttu jatkoa ajatellen. Oliko listaamani syyt - koiran mahdollinen stressi ja suurikokoiset pennut - oikeita syitä, miksi pentue oli niin pieni ja synnytys niin vaikea, vai olenko selittänyt itselleni asiat parhain päin. Ja kuinka paljon vaikuttaa vaakakupissa se, että mielestäni Ensissä on paljon muita ominaisuuksia, joita olisi hyvä periyttää eteenpäin, kuten terve rakenne, mainio luonne, ei allergioita tai muita ongelmia ja korkea työmoraali. Olen myös hirveän tyytyväinen Ensin tyttäreen Vimmaan, joka jäi meille Ensin kaveriksi elelemään. Se on paljon pehmoisempi luonteeltaan kuin äitinsä mutta hyvin sellainen koira, kuin mitä olen kaivannutkin. Mutta vaikka omiin toiveisiini olekin saanut erittäin passelin koiran, niin olisivatko jatkossakin Ensin jälkeläiset laadukkaita (en keksinyt parempaakaan sanaa :D) ja hedelmällisiä. Kuten alussa mainitsin, virheitä on mahdotonta välttää ja ikinä ei voi tietää mitä geenilotossa palkinnoksi tulee. Olisikin helppoa, jos voisin vaikka pentujen ostajilta kieltää koiran jalostuksen, mutta ei se homma toki niinkään toimi. Uskallanko ottaa riskin, että minun toimestani voi maailmaan syntyä vähemmän laadukkaita ruotsinlapinkoirayksilöitä, varsinkin kun rotu muutenkin on melko pieni ja kärsii enemmän vääristä valinnoista? Nämäkin päätökset ovat vain ja ainoastaan minun päätettävissäni ja minun vastuullani, mutta mielelläni kuuntelen myös muiden kasvattajien ja rlk-harrastajien näkökulmia, koska tosiaan on paljon asioita mitä en vielä tiedä. Toisaalta myös saan jättää toisten ihmisten mielipiteet huomioitta (toki niin pitkään kun mennään lakien, Suomen Kennelliiton ja rotujärjestön määräämissä puitteissa), sillä varmasti voin olla joidenkin kanssa asioista täysin eri linjoilla.
Edellämainitut asiat mietin tarkkaan, ennen kuin tein päätöksen, että tänä syksynä kokeilen vielä uudestaan Ensin pennuttamista Rasmuksen kanssa. Jatkosta en osaa vielä sanoa, muuttuvia tekijöitä on vielä paljon, jo pelkästään uuden uroksen valitseminen, mutta varmaan palaan vielä takaisin aikaisempiinkin pohdintoihin. Pohdinnan alla on myös se, että olisiko Vimmasta jalostukseen. Tämän tekstin tarkoitus ei ole löytää vastauksia, sen tarkoitus on herättää kysymyksiä ja ajan kanssa toivottavasti päätyisin vastauksiin. Mikäli sinulla herää ajatuksia tästä tekstistä, jaa ne toki kanssani. Eri mieltä saa olla, samaa mieltä saa olla tai vaikka tulisikin ihan joku muu juttu mieleen, niin kerro sekin.
